Asunto on suurempi kuin mikään niistä kahdeksasta, joissa olen asunut jätettyäni taakse lapsuudenkotini hiljaiset seinät. Sen ovi on sisältä pehmustettu - kuin mielisairaalassa, enteilemässä tulevaa tilaani. Olohuoneen pieni ikkuna antaa sisäpihalle, ja sen peittää valoverho. Joskus muinoin valkoinen, nyt jo savusta harmaankellertäväksi kääntynyt. Sohvan peittää kapinen, punamusta viltti ja nurkkaan ahdistettu pyöreä ruokapöytä natisee liitoksissaan. Uusi kotini.

Makuuhuoneen ilma ei vaihdu tuulettamalla, ja pian annamme periksi. Samoissa lakanoissa voi maata puolikin vuotta, ja farkut päällä nukkuu oikeastaan mukavasti. Ne riisutaan vain tarpeen tullen. Kaksi henkeä kahdeksankymmenen sentin sängyssä, lyömme oman leimamme huoneen tunkkaiseen tuoksuun. Lattian peittää paperimeri ja likaiset vaatteet, jotka pestään vasta sitten, kun kaapista ei muuta löydy.

Vieraat viihtyvät kuitenkin. He tulevat aamuin illoin, matkalla yliopistolle tai sieltä pois, kysymättä ja vaikka kieltäisin. Savu käy silmiin heti kun astuu huoneeseen, savustavat minua ulos. Televisiossa tuttu taistelupeli, verisemmät yhteenotot käydään tunkkaisessa huoneessa. Kumpikaan ei luovuta, ennen kuin syntyy ruumiita. Viereisessä huoneessa nauretaan, ilta jatkuu pitkälle yöhön.